Kyllä on niin vaikea kestää tätä pimeää ja koleaa. Onneksi
on jotain mitä odottaa. En tiedä olenko oudoin olento, mutta aina tarvitsee
olla jotain odotettavaa. Se rauhoittaa, antaa tavoitteen, potkii eteenpäin, antaa
luvan haaveilla ja auttaa jaksamaan. Joulunodotus on yksi niistä parhaista.
Puuha kerrallaan on lähempänä sitä turvallista, lämmintä, hämärää, maistuvaa,
pehmeää, rauhallista ja tuttua aikaa. Ei minua ahdista jouluvalmistelut, niitä
on kiva suunnitella jo hyvissä ajoin ja toteuttaa sitten vähän kerrallaan.
Pian on ensimmäisten valojen aika, kynttilöiden aika alkoi
jo lokakuussa. Marraskuun lopussa meillä on perinteisesti ripustettu lasten
joulusukat takan edustalle ja niistä on joka aamu löytynyt joku pieni yllätys
jouluun saakka. Nyt alkaa äidillä vain olla haastetta astetta enemmän, kun
perheen teineille ei enää kelpaa tarrat ja pampulat. Lauantai on helppo kun
siihen sattuu karkkipäivä, mutta entäpä ne muut kuusi. Ihan vielä kun ei
perjantaisin joulusukasta löydy sidukkaa. Eikä se kyllä takan edessä haaleaksi
lämmitettynä taitaisi kelvata varttuneemmillekaan. Mutta mielelläni näen asian
eteen vähän vaivaa, sillä onhan se hellyttävää kun noin muuten kaikesta
murisevat teinit rientävät aamulla paljain jaloin alakertaan aamun ensimmäisenä
toimena kurkistamaan mitä sukasta mahtaa löytyä.
Jouluruuista selviämme yleensä aika helpolla kun lähes puoli
sukua on saanut jonkin keittiöalan koulutuksen. Se toinen puoli on kyllä niitä
insinöörejä joilla ei keittiöön juurikaan ole asiaa kinkunpaistoa enempää,
siinä saa sentään käyttää ihan digitaalimittaria! Loput suvusta hoitaa sitten
ne palovammat ja tikkaa sormiin veistetyt vekit. Lopputuloksena lajeja pöydässä riittää, kun
mukana pitää olla jokaisen omat suosikit, osa vanhoista perinteistä ja aina
myös maailman uusia tuulia.
Lahjathan se onkin se vaikein rasti. Toki edelleen keräilen
pitkin vuotta eteen osuvia mielenkiintoisia juttuja, mutta perheen nuorisolle
ei oikein uskalla etukäteen ostaa juuri mitään. Mieli ja trendit kun muuttuvat
niin, ettei ehdi kuin oppia sen edellisen kirjainyhdistelmän. Vaikka ei se
yhtään helpompaa ole kun itseltä kysytään mitä toivoisit lahjaksi. En minä osaa
sanoa yhtään mitään. Pienen pohtimisen jälkeen osaan sanoa ne samat kuin joka
vuosi. Jos saisi rauhassa lukea kirjaa ja syödä suklaata uudet villasukat
jalassa niin siinäpä se oleellisin. Mitä tuokin sitten kertoo muuta kuin, että
arki väsyttää ja sitä on tultu jo siihen ikään, että pehmeitäkin paketteja osaa
arvostaa. Vaan tänä vuonna keksinkin jo
vähän isomman pehmeän toiveen, saapa nähdä toteutuuko.
Tai jospa sitä tänä jouluna toivoisikin jotain yhtä ylevää
kuin missit konsanaan. Ei sen vähempää kuin maailmanrauhaa. Sitä taitaa olla
nyt syytä toivoa aiempaa hartaammin. Lisäksi toivoisin mielenrauhaa ja
mielihyvää koko valtakuntaan. Että aina ei reviteltäisi isoja otsikoita, odotettaisi
muiden epäonnistumista, valitettaisi, kieroiltaisi, kadehdittaisi ja etsittäisi
omaa etua. Jos vaihteeksi oltaisiin toisillemme ystävällisiä, luottamuksen
arvoisia ja uskoisimme yhteiseen hyvään.
Sanoisinpa, että aika moderni taitaa olla tuo joulutoiveeni;
maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto!
Kolumni julkaistu Suur-Jyväskylän Lehdessä 22.11.2014
