Perheen
merkitystä yksilöiden ja yhteiskunnan hyvinvoinnissa ei varmasti voi
yliarvioida. Tutkimusten mukaan perheissä asuvat ovat tyytyväisempiä elämäänsä,
heillä on vähemmän terveysongelmia ja he arvioivat työkykynsä keskimäärin
paremmaksi kuin yksin asuvat. Perheiden yhteiskunnallinen merkitys on myös
korvaamaton. Perheissä elävät ovat paremmin toimeentulevia ja he käyttävät
sosiaalipalveluja ja -tukia keskimäärin vähemmän. Jos hyödyt perheellisyydestä
sekä yksilöille että yhteiskunnalle ovat näin ilmeisiä niin miksi
lapsiperheiden määrä jatkaa laskuaan kovaa vauhtia?
Tilastokeskuksen
mukaan lapsiperheiden määrä on laskenut Suomessa 20 % viimeisen 10 vuoden
aikana, muutos on huomattava. Tähän on toki monia syitä ja kaikki eivät
toiveista huolimatta lapsia tai perhettä saa. Eli syyllistäminen on turhaa,
mutta syitä lapsiluvun laskemiselle voi ja pitääkin aidosti pohtia.
Kun
tarkastellaan yhteiskunnan toimia perheiden hyvinvoinnin eteen, huomataan, että
lapsiperheet ovat olleet usein leikkausten kohteena. Vuonna 2018 poistettiin
verotuksen lapsivähennys, ja vaikka sitä päivähoitomaksujen porrastuksilla
kompensoitiin, pienensi se lapsiperheiden tuloja. Suuri leikkaus
lapsivähennykseen tosin tehtiin jo 90-luvun lamassa eikä sitä koskaan
palautettu hyvänkään talouskasvun aikana. Myös Jyväskylässä on leikattu reippaasti lapsiperheiltä. Vuonna 2002 kotihoidon kuntalisää
leikattiin merkittävästi 130 eurosta ja koko 2000-luvun sitä pienennettiin
portaittain, kunnes se poistettiin kokonaan vuonna 2014. Toki monen
lapsiperheen hoitomaksut alenevat Jyväskylässä elokuussa, kun
varhaiskasvatusmaksujen tulorajoja korotetaan ja sisaruksilta perittäviä
maksuja alennetaan. Hyvä näin, mutta kyllä perheillä pitää olla myös aito
mahdollisuus valita hoitaako lapset itse vai kunnallisen varhaiskasvatuksen
piirissä. Entistäkin aikaisemmin aloitettu, vaikka maksutonkin
varhaiskasvatus ei ole kaikille se paras ratkaisu. Kyllä kodeissa ja perheissä
osataan edelleen kasvattaa lapsia, ainoa oikea paikka ei ole yhteiskunnan
organisoima päivähoito, jota hienommin varhaiskasvatukseksi kutsutaan.
Suunta
on kuitenkin se, että maamme vihervasemmistolainen hallitus on muuttamassa perhevapaauudistuksessa
kotihoidon tuen määräytymisperusteita niin, että perheiden vapaus päättää
lastenhoidosta kaventuu. Todennäköistä on, että tämäkin muutos pienentää
lapsiperheiden tuloja, varmuudella valinnanvapautta. Samaan aikaan kun
lapsiperheiltä on leikattu ja kavennettu valinnanvapautta, on julkisen talouden
menot nousseet räjähdysmäisesti. Valtion ja kuntien menot ovat tuplaantuneet 20
vuoden aikana. Myös Jyväskylän menojen kasvu on ollut samaa luokkaa.
Mitä näillä lisämenoilla on sitten saatu? Lisää
erilaisia valtion ja kuntien palveluja, joiden sisällöstä ja rahoituksesta
poliitikot ovat päättäneet. Useinkaan ei lapsiperheitä tukevia palveluita. Perheiden valinnanvapaus mihin käyttää omat rahansa
on kaventunut kiristyneen verotaakan vuoksi, kun vasemmistolainen "valtio
hoitaa kaiken" politiikka on vallannut alaa.
Nyt on
aika aidolle priorisoinnille, jossa myös perheiden tilanne ja jaksaminen otetaan huomioon.
Verorasitusta, niin perheille kuin yksittäisille ihmisille, on pienennettävä
karsimalla vähemmän tärkeitä palveluja (läheskään kaikki eivät ole lakisääteisiä,
vaikka tähän aina vedotaan) ja ohjaamalla säästyneet veroeurot takaisin
kuntalaisten omaan käyttöön. Oma kaupunkimme voisi olla suunnannäyttäjänä tässä
tekemällä pitkän aikavälin suunnitelman veroäyrin laskemiseksi. Erityisesti
lapsiperheiden asemaa voisi parantaa palauttamalla kotihoidon kuntalisän, joka
olisi omalla tavallaan veronpalautus pienten lasten perheille.
